Mua ärsyttää, että tästä puuttuu kuvia, jotka joskus otin. Eläkää puutteessa sitten! :S

Kahdeksan kuukautta on ollut taukoa, ja nyt jatkan -- vähän olen paras! Muuten, vaihdan aikamuodon imperfektiin, koska kirjoitan Aghteria imperfektissä ja menen muuten sekaisin ja Aghteriin tulee sellaisia "Marsu on pihalla ja hän leikki" ja Becketiin "Marsu oli koulussa ja hän juoksee käytävässä"

Justus kävi itse hakemassa Megiksi nimetyn tyttärensä SimCityn yliopistollisesta sairaalasta.

Simlandia, Rantakukkulan kylä

Meg tietysti asetettiin huoneeseen, joka oli joskus sisustettu lasta varten jo ennen tämän syntymää. Tyttö oli jo aika hyvässä kunnossa, mutta hänen oli käytävä tarkistuksissa ja testeissä kaiken aikaa. Simlandian väestö oli kyllä aika suvaitsevaista (vuonna 2004 ennen edes sisäisen adoption ehdotusta eduskunnassa me peräkyläläiset täällä ihmettelimme sims2-sta, jossa homopari, joista toinen oli luuranko, pystyi talsimaan kadulla ilman että yksikään sim edes käänsi päätään), mutta sininen vauva herätti tutkijoissa paljon kummastusta. Kyllähän kullanvärisiä silmiä oltiin nähty, mutta että sininen vauva..?

Meg kasvoi esikouluikään ilman sen suurempia juhlallisuuksia vaikka kakku olikin ostettu. Koristeista ei vain olisi mitään iloa vauvalle, joka hädin tuskin osasi kättään nostaa, eikä äidille, joka ei nähnyt verkkokalvojensa ulkopuolelle.

"Meidän tytöstämme tuli oikein kaunis!" Justus kehaisi, kun Meg oli kasvanut. "Hänellä on minun ruskea tukkani! Mukavaa että edes jotain tuli minusta", hän jatkoi.

"Haluatko hänet syliisi, Obelia?" Justus kysyi puolihalvaantuneelta vaimoltaan. "Minä? Enhän minä edes pysyisi pystyssä.. en minä voi ottaa häntä", Obelia sanoi epävarmasti. Pysyisikö hän edes jaloillaan?

'

"Minä pidän sinusta kiinni, jos uhkaat kaatua", Justus vakuutti Obelialle. Niinpä tämä laski painonsa jalkoihinsa ja nousi pyörätuolista vavisten.

Meg, joka oli ollut Justuksen sylissä aika apaattinen, muuttui aktiivisemmaksi päästessään Obelian varovaisille käsivarsille. Äiti itse tuskin uskalsi hengittää, koska oli niin vähällä kaatua. "Justus? Auta minua, minä kaadun", hän puuskahti kuin olisi pidättänyt hengitystään.

Illalla onnelliset vanhemmat keskustelivat yläkerrassa.. "Justus? Paljonko minulla on aikaa? Kuinka kauan kestää, että minua tullaan hakemaan sellaisella ambujutulla, jollaisella viimeksikin?" Obelia kysyi hiljaa. "Hei. Sinullahan on vielä paljon aikaa.. muutama vuosi ehkä.. ei sitä tarvitse murehtia nyt", Justus vastasi hiljaisuuden jälkeen. "Jos vain lykkään ja lykkään ja lykkään sitä, en ajattele sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta en halua kuolla luo.. sairaalassa." Obelia sanoi viisaasti. "Sinun on otettava lääkkeesi", Justus sanoi päättäväisesti selvästi kieltäytyen puhumasta aiheesta.

"Mutta olet silti ollut minulle mahtava ystävä.. On hienoa, että juuri sinä ilmestyit  vierelleni siinä yökerhossa. Kiitos paljon", Obelia jatkaa Justuksesta huolimatta, puhuen kuin muistopuhettaan. "Rakastan Megiä. Toivon, että sanot sen hänelle.. Mutta en halua varjostaa hänen lapsuusvuosiaan tällä. Ollaan hiljaa, ja minä hiivun pois sitten kun olen hiipuakseni.."

"Hiivut? Mitä ih.." Justus ihmetteli, tutkimukset vain kertoivat Obelian romahtavan jossain vaiheessa. Mi.. "Älä ajattele sitä", Obelia sanoi nopeasti ja jatkoi. "Minä haluan vain olla kanssasi loppuun saakka.."

"Ja niin me olemme", Justus sanoi dramaattisesti.

Meg oli kiltti taapero. Hän tajusi aina, jos huutaminen ei tehonnutkaan, ja istui sängyssään, jos kukaan ei tullut. Hän ei ihan viihtynyt kaiken sen vaaleanpunaisuuden keskellä, mutta toisaalta väri miellytti silmää.. Sinisestä ikkunasta näki ulos loputtomalle ruohoaavikolle. Siellä ei edes ollut kunnolla .. mitä siellä pitäisi olla kunnolla? Meg ei saanut ajatusta päähänsä. Toisaalta hänen ei tarvinnutkaan, koska itse tuskin tiedosti ajattelevansa niin.

Justus teki Obelialle paljon terveellistä salaattia. He söivät sitä yleensä tiskillä yhdessä, mutta Obelian oli entistä vaikeampi päästä tuolille, avunkin kanssa.

Justus alkoi väsyä Megin hoitamiseen, koska hän ei ollut tottunut lapsiin. Yleensä hän oli vain asunut kerrostalossa ja tehnyt paperitöitä ja lukenut tutkimuksia ja tehnyt niitä, puhunut haastatteluissa ja katsonut dokumentteja. Mutta että lapsiakin pitäisi hoitaa? Työhön liittyvälle vapaa-ajantoiminnalle tuskin oli enää edes aikaa.

Niin hän päätti palkata erään aloittelevan sairaanhoitajan, Annin taloonsa avustamaan Obeliaa ja häntä taloudenhoidossa ja sellaisessa.

"Anni! Hauska nähdä sinua", Justus tervehti ystäväänsä, joka nyt muuttaisi heidän taloonsa, ainakin väliaikaisesti.

Paikallinen laatikkotaloja rakennuttava firma kiiruhti paikalle ja kokosi kuistin viereen samansävyisen huoneen Annille kuin muukin talo oli.

Hoitaja oli tarpeen, koska Obelia ei enää päässyt jakkaralle. Hänelle hankittiin oma pöytä, jossa hän söisi. Obeliaa kävi vähän kateeksi Annia, joka jutteli Justukselle pöydässä aina ja sai olla tämän lähellä. Hän itse istui muista erillään pienessä pöydässä, josta käsin oli hankala päästä mukaan keskusteluun.

Vaikka Anni olikin muuttanut taloon, Justus ei silti säästynyt lapsenhoidolta. Onneksi Meg oli fiksu ja oppi puhumisen, kävelemisen ja pottailun taidon alta aikayksikön.

Älykkyydestään huolimatta lapsi oli niin pieni, että jäi vähän väliä jumiin lelulaatikkoon ja Annin oli tultava auttamaan häntä.

(Wihii! Isot kuvat alkavat) Anni keskusteli Obelian kanssa lääkkeistä ja hoitomuodoista sekä Megistä ja tämän oppimisesta. Hän yritti koko ajan ujuttaa keskusteluun pienen kysymyksen Obelian sinisestä ihosta, mutta tämä piti suunsa.

Koska Obelia alkoi olla entistä liikuntakyvyttömämpi, hän vietti yhä enemmän aikaa yläkerrassa makuuhuoneessa, joten musiikkia rakastavalle sokealle naiselle ostettiin stereot huoneeseen. Sitten hän vain kuunteli musiikkia tuntikausia ja ajatteli sen sanomaa. Monessa kerrottiin kuolemasta, vielä enemmän lauluja oli tehty rakkaudesta, sen hän pani merkille. Jos hän laittoi (Annin laittamaan) radion päälle, sieltä tuli jumalanpalveluksia ja uutisia, mitä maailmalla oli tapahtunut. Tiedonsaanti oli nopeampaa, Obelia pani merkille, mutta sanoma ei ollut paljon keskiajasta muuttunut.

Välillä, kylvettyään salaa yksin (hän ei oikeasti saisi tehdä sitä yksin, saattaisi tapahtua onnettomuus), Obelia huomasi itkevänsä kylvyn ja yksinäisten ajatusten jälkeen. Hän kääntyi aina silloin vaistomaisesti peiliä kohden, mutta ei voinut nähdä kyyneliään. Kuolema, mikä sinä olet?

Piilotetusta surustaan huolimatta Obelia oli usein iloinen, ainakin silloin, kun hän ja Justus päättivät viimein mennä naimisiin. Justus otti Becketin sukunimen, kun Obelia oli aikoja sitten saatu rekisteriin Obelia Becketinä, jota ei tosiaan oltu löydetty minkään maan kadonneiden listasta. Hän myös alkoi käyttää hääpukuaan koko ajan, huolimatta siitä, tuliko siihen tahroja tai rypistyikö se. Hän rakasti sitä pukua.

Pitkästä aikaa Justus otti Obelian syleilyynsä ja suuteli naista. Kumpikaan ei sanonut "Minä rakastan sinua", koska se oli heidän mielestään turhaa. Itsestäänselvyys jo.

Meg juhli syntymäpäiviään. Ei oikeastaan juhlinut, mutta kasvoi silti. Hänestä tuli oikein sievä ja älykäs lapsi, jonka luonnetta en muista.

"Meg", Obelia puhutteli tyttöä sängyltään, "Auta minut sohvalle, jooko?" Meg vilkaisi äitiään epäuskoisena, mutta totteli silti.

"Tulehan tänne", Obelia sanoi hiljaa. Meg oli onnellinen, että pääsi äitinsä syliin ensimmäistä kertaa piiiiitkiin aikoihin, mutta Obelia oli totinen. Hän keskittyi lapsensa lämpöön ja siihen, että oli itse luonut tämän tietoisuuden ja pienen elämän, joka kenties joskus loisi lisää. He istuivat siinä niin kauan, että Obelian kivut alkoivat ja he eivät enää voineet olla kahden. Meg poistui huoneesta.

Muutaman päivän päästä Justus tuli töistä kotiin. Obelia makasi liikkumattomana sängyssä. "Obelia?" hän kysyi varovaisesti.

"Obelia?" Justus kysyi, oikeastaan itseltään. Hänen vaimonsa oli kuollut, huulet hieman raollaan, silmät kiinni. "Toivottavasti kuolit nukkuessasi", Justus sanoi äänettömästi. Vaimon hiukset näyttivät kauniilta sinistä ihoa vasten. Sielukkaat kasvot.. ainakin Justukselle sielukkaat.. Obelia oli kaunis. Kaunis loppuun saakka, Justus runoili mielessään.

Sinä iltana tuntui huoneessa kuoleman läsnäolo, mutta ylirationaalinen Justus ei sitä tuntenut. Hän vain seisoi ajattelemassa, että hänen vaimonsa, elävä pieni ihminen, eläin, mikä olikaan ikinä, oli kuollut, aivot olivat pysähtyneet, heikko sydän oli lakannut lyömästä. Justukselle hänen vaimonsa oli enää vain ruumis, ei sitä älykästä tietoisuutta, joka se olisi ollut, jos ruumis olisi elossa. Enää vain, mutta paljon.

Okei, minä olen shokissa, Justus totesi itselleen maatessaan sohvalla ja tuijottaessaan Obeliaa.

---

Obelia haudattiin talvella talon pihalle. Syntynyt sydäntalvella, kuollut sydäntalvella. Vaikka Justus oli rakennuttanut haudan päälle pienen kryptan, lumi oli tunkenut sisään ja muuttanut valkeiksi kaikki kukat, jotka Meg ja hän olivat ostaneet.

Meg oli vahva tyttö, joka ei käynyt haudalla kovin usein. Hän ei halunnut murtua.

Mutta aina kun hän heräsi, hän tunsi jonkin puuttuvan. Kyyneleitä ei silti tullut paljon. Jokin varmasti odottaisi häntä tuolla jossain. Ja hän saavuttaisi sen.

 

hehee, tässä nyt teille hyvin kliseinen osa, josta puuttui kuvia, koska olin dementikko enkä muistanut niiden olevan siellä. "sori.."